Johdanto:
Barnabaan evankeliumista ja sen kohtalosta
Meidän aikoihimme säilyneistä evankeliumeista apostoli Barnabaan on ainoa
Jeesuksen opetuslapsen, todellisen silminnäkijän, omakätisesti kirjoittama
selonteko Jeesuksen elämästä ja opetuksesta. Nykyiseen Uuteen Testamenttiin
v.325 Nikean kirkolliskokouksessa valitut neljä evankeliumia taas ovat
toisen ja kolmannen käden lähteiden perusteella kirjoitettuja kertomuksia
Jeesuksen elämästä. Niissä kuvastuvat kirjoitusajankohdan ja -paikan,
senhetkisen paikallisen uskonnollisen yhteisön psykologiset tarpeet ja
kirjoittajan henkilökohtainen vakaumus, hänen pyrkimyksensä vahvistaa ja
muokata uskovien identiteettiä ja uskonkäsitystä. Tiedossa ei ole,
kirjoittiko Barnabas tapahtumat ja opetukset muistiin sitä mukaa, kun koki
niitä Jeesuksen – rauha hänelle - seurassa, vai vasta jälkeenpäin. Vaikka
hänenkin evankeliuminsa on varmasti kärsinyt monien käännösprosessien
aikana, sen antama kuva on joka tapauksessa selkeämpi, johdonmukaisempi,
älykkäämpi ja täydellisempi ja monella tavalla uskottavampi kuin nykyisestä
Raamatusta tuntemiemme neljän evankeliumin. Sen avaama uskonnollinen
todellisuus poikkeaa suuresti siitä, mitä kristinusko tänä päivänä on, ja
millaiseksi se alkoi muodostua Jeesuksen kuolemaa seuranneina vuosisatoina.
Barnabaan ja Paavalin henkilöhahmot ovat monella tapaa avainasemassa
kristinuskon historian ensimmäistä ja kenties määräävintä vedenjakajaa
tarkasteltaessa.
Barnabas oli juutalainen Kyprokselta. Hän oli Jeesuksen opetuslapsi tämän
julistustyön alusta saakka. Hänet mainitaan Apostolien teoissa useaan
otteeseen yhtenä tärkeimmistä ja luotetuimmista opetuslapsista. Erään
tradition mukaan Barnabas oli alkujaan leviitti, suuren juutalaisen oppineen
Gamalielin oppilas Paavalin tavoin. Viimeinen ehtoollinen nautittiin
ilmeisesti hänen sisarensa talossa. Jeesuksen kuoleman jälkeen opetuslapset
hajaantuivat, mutta kokoontuivat vähitellen takaisin Jerusalemiin, missä
jatkoivat Jeesuksen elämäntavan ja juutalaisen lain noudattamista - lain,
jota heidän mestarinsa oli tullut täyttämään, ei tuhoamaan (Matteus 5:17).
He eivät katsoneet Jeesuksen tuoneen uutta uskontoa eivätkä eristäytyneet
muista juutalaisista muussa kuin siinä, mitä vastaan Jeesus oli saarnannut:
kompromisseja maallisen vallan kanssa, oman edun ja maallisen rikkauden
tavoittelua, mistä Jeesus oli pappeja, fariseuksia ja lainopettajia
soimannut. Nämä luonnollisesti pelkäsivät uskontonsa puhdistamisen
loukkaavan etuja, joista olivat saaneet nauttia yhteisymmärryksessään
roomalaisen valloittajan kanssa. Kansa ja uskonnollisen puhtauden
tavoittelijat, kuten essealaiset, taas paheksuivat moista liittoa pakanoiden
kanssa ja verojen maksamista Rooman keisarille, mikä soti heidän tiukan
monoteistista uskonkäsitystään vastaan. Alkukristittyjen yhteisöön - joka
tunnettiin vielä nimellä nasarealaiset Jeesuksen kotikaupungin mukaan (sanan
alkujuurena on "vartioida" ja "säilyttää") - kohdistui siis epäluuloa sekä
maallistuneen juutalaisen yläluokan että roomalaisten taholta. Juopa
nasarealaisten ja juutalaisten välillä syveni, kun edelliset jättivät
Jerusalemin "Pyhän kaupungin" sen piirityksen aikana v. 70.
Nasarealaiset eivät pohtineet kysymystä Jeesuksen alkuperästä, vaan
hyväksyivät tämän Jumalan siunaamana profeettana. Aristideen, erään
ensimmäisistä apologisteista, mukaan heidän palvontansa oli jopa tiukemman
monoteistista kuin juutalaisten.
Tähän yhteisöön saapui yllättäen Tarsoksen Paavali, Saulin nimellä
kuuluisuutta saavuttanut oppinut juutalainen, kristittyjen vainoaja. Vaikka
hän ei koskaan ollut tavannut Jeesusta eikä tuntenut tämän oppilaita, hän
väitti tietävänsä Jeesuksesta näitä enemmän sen näyn (tai kohtauksen)
perusteella, jonka oli saanut Damaskoksen tiellä. Heti kaupunkiin
saavuttuaan hän alkoi "saarnata Jeesusta synagogissa julistaen, että hän on
Jumalan poika" (Apostolien teot, 9:20). Hän ei halunnut oppia Jeesuksen
opetuslapsilta, vaan itse opettaa heitä. Nämä suhtautuivat häneen pelolla ja
epäluulolla ja paheksuivat hänen sanojaan ”Jumalan pojasta”. Paavali
lähtikin Damaskoksesta, mutta sen sijaan, että olisi hakeutunut Jeesuksen
opetuslasten seuraan, hän vetäytyi kolmeksi vuodeksi erämaahan, missä
kaiketi kehkeytyi hänen oma versionsa siitä, mitä Jeesus oli opettanut.
Albert Schweitzer toteaakin: "Paavali ei koskaan vedonnut Mestarin
sanontoihin ja määräyksiin."
Vaikka Jeesus – rauha hänelle - oli koko elämänsä noudattanut Mooseksen
lakia, Paavali hylkäsi lain kirouksena, joka suistaa ihmiset syntiin. Näin
hän erotti historiallisen Jeesuksen omasta kuvitteellisesta Kristuksestaan.
Tätä hän selittää Roomalaiskirjeessään (7:1-4) seuraavasti:
"Vai ettekö tiedä, veljet - minä puhun lain tunteville - että laki vallitsee
ihmistä, niin kauan kuin hän elää? Niinpä laki sitoo naidun vaimon hänen
elossa olevaan mieheensä, mutta jos mies kuolee, on vaimo irti tästä miehen
laista. Sen tähden hän saa avionrikkojan nimen, jos miehensä eläessä antautuu
toiselle miehelle; mutta jos mies kuolee, on hän vapaa siitä laista, niin
ettei hän ole avionrikkoja, jos menee toiselle miehelle. Niin, veljeni,
teidätkin on kuoletettu laista Kristuksen ruumiin kautta, tullaksemme toisen
omiksi, hänen, joka on kuolleista herätetty, että me kantaisimme hedelmää
Jumalalle. Sillä kun olimme lihan vallassa, niin synnin himot, jotka laki
herättää, vaikuttivat meidän jäsenissämme, niin että me kannoimme hedelmää
kuolemalle, mutta nyt me olemme irti laista ja kuolleet pois siitä, mikä
meidät piti vankeina, niin että me palvelemme Jumalaa Hengen uudessa tilassa
emmekä kirjaimen vanhassa."
Tämän mukaan kaikki ne, jotka seurasivat Jeesuksen opetusta ja esimerkkiä,
kulkivat harhaan. Paavali loi uuden opin sovituskuolemasta - opin, jota
Jeesus ei koskaan ollut opettanut. Sen mukaan usko Kristukseen vapauttaisi
ihmisen lain alaisuudesta siten, ettei tämän elintavoilla enää ollut niin
suurta merkitystä, vaan usko "ylösnousseeseen" Kristukseen pelastaisi hänet
synneistä huolimatta. Paavalin ideoilla oli mullistavia vaikutuksia: niistä
syntyi uskonto, joka pakanoiden oli helppoa ja houkuttelevaa omaksua. Ne
myös valmistivat tietä myöhemmille muutoksille, vaativat kirjoitusten
uudelleen tulkitsemista ja osittain myös uudelleenkirjoittamista, ja ennen
kaikkea muuttivat kuvan Jeesuksesta niin, ettei tämä enää ollut ihminen,
vaan käsite, josta tuli Jumala. Ihmisenkaltainen jumaluus oli tuttua
roomalaisille: heidän kreikkalaisilta perityssä jumalkuvastossaan oli aina
tilaa uusille, hyödyllisille hahmoille. (Kuvaavaa on, että apostoleita
Paavalia ja Barnabastakin Lykaoniassa luultiin Jupiteriksi (=kreikk.Zeus) ja
Merkuriukseksi (=kreikk.Hermes), kuten Apostolien tekojen 14. luvussa
kerrotaan!)
Erämaasta Paavali meni apostolien luo Jerusalemiin. Nämä eivät tahtoneet
hyväksyä häntä outoine ajatuksineen, jotka eivät käyneet yksiin Jeesuksen
opetusten kanssa. He epäilivät hänen kääntymyksensä vilpittömyyttä ja
pitivät hänen ilmestyksiään epäaitoina. Barnabas otti kuitenkin hänet
suojelukseensa, mahdollisesti siitä syystä, että tunsi hänet Gamalielin
oppilaaksi ja toivoi hänen uuden uskonsa kiihkeydestä olevan hyötyä
saarnaamisessa. Barnabas valittiin tuolloin alkuseurakunnan lähettilääksi
Antiokiaan, joka oli kasvanut Rooman valtakunnan kolmanneksi suurimmaksi
metropoliksi, ja saavutti siellä suurta menestystä. Sieltä hän halusi jatkaa
lähetystyötään Paavali kumppaninaan. Pietari vastusti Paavalin
mukaanottamista, koska katsoi Jeesuksen sanoman kuuluvan vain juutalaisille,
mutta Paavali halusi saarnata pakanoille; Pietari ei sallinut Mestarin
opetusten mukauttamista ajan ja paikan vaatimuksiin, kun Paavali taas oli
valmis lievennyksiin - ja väitti jopa omaavansa henkilökohtaista tietoa
suoraan Kristukselta (Galatalaiskirje 1:10-12). Barnabas taas halusi
pitäytyä Jeesuksen opissa, muttei halunnut rajata pakanoita sen
ulkopuolelle, vaan julistaa sanomaa kaikille kiinnostuneille.
Matkoilla saadut kokemukset osoittivat Paavalin näkemysten löytävän
voimakasta vastakaikua pakanoiden keskuudessa. Monet uskoivat vielä
kreikkalais-roomalaisen pantheonin jumalten kirjoon, joka seurusteli
vapaasti ihmisten kanssa. Heille Paavalin kertomus Jeesuksesta kuulosti
uskottavalta. Siinä oli yhteisiä piirteitä myös Mithran kultin kanssa (tähän
kuului kasteen tapainen puhdistautuminen, taakan kantaminen muistoksi
Mithran, alkuaan iranilaisen valonjumalan surmaaman alkuhärän taakasta,
härän teurastaminen ja sen pelastavan veren vuodattaminen sekä yhteinen
ateria, jolla varmistettiin iankaikkinen elämä; eräässä Mithran pyhäkössä
oli teksti: "Sinä pelastit meidät vuodattamasi iankaikkisen veren kautta."
Mithran kultissa on niin paljon kristinuskoon lainattua aineistoa, että
siitä on vaiettu lähes tyystin.)
Jeesuksen elämäntavan ja juutalaisen lain opettaminen olisi ollut vaativaa
ja aikaavievää; pakanat eivät halunneet alistua ankarille ruokamääräyksille
ja miesten ympärileikkaukselle. Paavali halusi luopua näistä kokonaan,
Barnabas kaiketi katsoi, että tärkeintä oli ensin opettaa uskon perusteet,
ja vaativampiin kohtiin voitaisiin palata myöhemmin. Juutalaisten kuva
pakanoiden keskuudessa ei myöskään ollut hyvä; uudelle opille oli eduksi
esittäytyä siitä erillisenä. Rooman kansalaisena ja Roomassa asuneena
Paavali ymmärsi pakanoiden uskonnolliset tunteet hyvin ja oli halukas
myönnytyksiin, koska koki tehtävän muuten mahdottomaksi. Tämä johti
sovittamattomaan ristiriitaan Barnabaan kanssa, joka ei sallinut lakia
muutettavan, ja heidän tiensä erosivat. Kreikkaa puhuva Paavali kieltäytyi
yhtäkkiä hyväksymästä kielitaidottoman Barnabaan tulkkina toiminutta
Johannes Markusta heidän matkaseurakseen, mistä johtuen nämä kaksi palasivat
kotiinsa Kyprokselle.
Valtakunnan kieltä kreikkaa taitava Paavali pääsi näin Barnabaan ja Johannes
Markuksen valvovan korvan alta ja saattoi vapaammin opettaa henkilökohtaista
näkemystään. Hän ei enää tarvinnut Barnabaan arvovaltaista suojelua
alkukristittyjen joukossa, sillä oli vakiinnuttanut asemansa "pakanain
apostolina". Koska Apostolien teot on Paavalin lääkärin Luukkaan
kirjoittama, sen merkinnät Barnabaasta päättyvät tähän. Paavali sen sijaan
löysi uuden liittolaisen Pietarista, entisestä vastustajastaan. Tämä oli
luultavasti kokenut roomalaisten vainojen alla samankaltaisia kauhunhetkiä
kuin "kukon laulaessa"(ks.Luukkaan evankeliumi, 22:60-61) ja huomannut
myönnytysten välttämättömyyden. Kristittyjen oli löydettävä laajempaa
hyväksyntää Rooman valtakunnassa ja vältettävä loukkaamasta sen lakeja.
Pietari osoittaa alistuvaisuutta maalliselle vallalle mm. Ensimmäisessä
kirjeessään (3:13-18). Koska Jeesuksen henkilökohtaiset opetuslapset olivat
hajallaan ja monet jo kokeneet marttyyrikuoleman, Paavali saattoi entistä
vapaammin saarnata oppiaan Kristuksesta kenenkään tulematta sanomaan, ettei
Jeesus ollut koskaan puhunut moista. Schonfield kirjoittaa: "Paavalin
harhaoppi tuli kristillisen puhdasoppisuuden perustaksi ja oikea kirkko
julistettiin harhaoppiseksi" (lainaus J. Lehmanilta). Heinz Zahrnt kutsuu
Paavalia "Jeesuksen evankeliumin turmelijaksi" ja Werde "kristinuskon
toiseksi perustajaksi"(emt.). Näin Barnabaasta - muiden opetuslasten ohella
- tuli harhaoppinen ja hänen evankeliumistaan ongelmallinen.
Uuden uskonnon painopiste siirtyi vähitellen Palestiinasta Roomaan ja sen
kieleksi tuli kreikka. Kreikan kieli rajoitti ja vääristi Jeesuksen
opetuksia: edes Jeesuksen oppilas ei olisi pystynyt toisella kielellä
ilmaisemaan hänen ajatuksiaan täydellisesti, mikä on tietenkin kaikkien
käännösten ongelma. Kun hepreankieliset evankeliumit myöhemmin käännettiin
kreikaksi ja alkuperäiset hävitettiin, tapahtuneet opilliset muutokset
tulivat sinetöidyiksi. Kreikkalainen filosofia vaikutti uuden uskonnon
kysymyksenasetteluihin ja metafyysisiin pohdintoihin.
Jeesuksen seuraajat sen sijaan hakeutuivat vuorille ja autiomaihin kuten
essealaiset ennen heitä ja levittäytyivät kohti etelää ja Pohjois-Afrikkaa.
Pyhimysten ympärille muodostui pieniä toisistaan riippumattomia ryhmiä.
Heidän järjestäytymättömyytensä oli etu vainojen kohdatessa. He siirsivät
tietämystään etupäässä suullisesti ja Jeesuksen elämäntapaa jäljitellen.
Historia tuntee useita unitaristisia, yhteen Jumalaan uskovia ryhmittymiä.
Keisari Julianuksen valtaanastuessa v. 361 kristittyjen keskinäinen
erimielisyys oli saavuttanut sellaiset mittasuhteet, että hän totesi:
"Villipedotkaan eivät ole yhtä vihamielisiä kuin kristityt toisiaan
kohtaan." Uskonnollisen ja poliittisen valtataistelun pyörteissä ei aina
kaihdettu pyhien kirjoitusten sormeilua tai suoranaista väärentämistäkään.
Alkukirkon historian merkittävä tuntija John Toland lainaa varhaisen
unitaristisen marttyyrin Iranauksen sanoja: "Yksinkertaisia ja Tosien
Kirjoitusten suhteen oppimattomia hämmästyttääkseen he tyrkyttävät heille
sanoinkuvaamatonta itse laatimiensa apokryfisten ja hämäräperäisten
kirjoitusten paljoutta."
Toland jatkaa:
"Tiedämme jo, missä määrin petkutus ja herkkäuskoisuus kulkivat käsi kädessä
kristillisen kirkon alkuaikoina, ensimmäisen ollessa yhtä halukas
väärentämään kuin jälkimmäisen vastaanottamaan kirjoja.. Tämä vahinko kasvoi
yhä suuremmaksi, kun munkit olivat kaikkien kirjoitusten, hyvien ja
huonojen, ainoita jäljentäjiä ja hallussapitäjiä; lisäksi ajan myötä kävi
lähes kokonaan mahdottomaksi erottaa historiaa tarusta ja totuutta ja
valheesta, mitä kristinuskon alkuun ja alkuperäisiin todistuskappaleisiin
tulee..
Kuinka apostolien välittömät seuraajat saattoivat niin karkealla tavalla
sekoittaa mestariensa alkuperäisen opetuksen sellaiseen, mitä on
valheellisesti laitettu heidän suuhunsa? Taikka jos hekin jo niin
varhaisessa vaiheessa olivat niin asioista tietämättömiä, kuinka heitä
seuranneet olisivat voineet olla tietävämpiä? Ja ottaessamme huomioon Isien
usein asettaneen apokryfiset kirjat samalle linjalle kanonisten kirjojen
kanssa ja siteeranneen niitä samanarvoisina, ja toisinaan taas hylänneen
sellaisia, joita me pidämme jumalallisina.. Esitän vielä kaksi kysymystä:
Miksei kaikkia Clement Alexandrialaisen, Origeneen, Tertullianuksen ja
muiden sellaisten kirjoittajien siteeraamia teoksia voitaisi pitää yhtä
autenttisina? Entä millaista arvoa tulisi antaa sellaisten keskenään
riitelevien kirkkoisien todistuksille, jotka kaiken lisäksi olivat itse
epäjohdonmukaisia suhteessaan samoihin seikkoihin?"
Lopuksi Toland kysyy: "Koska nasarealaiset tai ebioniitit ovat kaikkien
kirkkohistorioitsijoitten mukaan olleet ensimmäisiä kristittyjä tai niitä,
jotka juutalaisten joukossa uskoivat Kristukseen, juutalaisten, joiden
keskuudessa hän eli ja kuoli, ja olivat hänen tekojensa todistajia ja joiden
keskuudesta olivat kaikki hänen apostolinsa - tämän kaiken huomioonottaen,
kuinka he ensimmäisinä kaikista olisivat saattaneet muodostaa vääriä
käsityksiä Jeesuksen opetuksista ja suunnitelmista? Ja millä tavalla
pakanat, jotka alkoivat uskoa häneen hänen kuolemansa jälkeen sellaisten
henkilöiden opettamina, jotka eivät koskaan olleet tunteneet Jeesusta,
voisivat omata todenperäisempiä käsityksiä näistä asioista, tai mistä
muualta he olisivat voineet saada tietonsa kuin uskovilta juutalaisilta?"
Keisari Konstantinus, joka vuonna 325 kutsui koolle Nikean
kirkolliskokouksen, oli nähnyt kristinuskossa mahdollisuuden valtansa
vahvistamiseen ja valtakunnan yhtenäistämiseen tuon vallan alle.
Hän oli alkanut suosia kristinuskoa elämänsä vaikeimmassa vaiheessa, kahden
poliittisen murhan ja niitä seuranneen epäsuosion jälkeen, Bysanttiin
paettuaan - siellä Paavalia kannattavat kristityt lupasivat hänelle
synninpäästön, jos hän tekisi katumusta heidän kirkossaan. Kirkkojen
verkostosta oli Konstantinukselle apua hänen käymissään sodissa. Keisari ei
itse kääntynyt kristinuskoon, koska valtaosa hänen alamaisistaan oli vielä
pakanoita, mutta rohkaisi kristittyjä avaamaan kirkon Roomassa. Hänen
osoittamansa suosio teki kristinuskon ensin salonkikelpoiseksi ja sen
jälkeen suositeltavaksi. Viimein siitä tuli valtakunnanuskonto ja
kansanliike. Tällöin eri ryhmittymien väliset ristiriidat muodostivat jo
suuremman luokan ongelman, johon keisarin oli puututtava. Lukuisat
kiistelevät kirkot oli saatava sovintoon, ja oppi oli sovittava sellaiseksi,
että Rooman kansalaiset voisivat sen hyväksyä.
Aiempina vuosisatoina kristinuskon julkisuuskuva oli ollut pelottava ja
salaperäinen, maailmaa vihaava, valtiota vastaan kapinoiva. Apostolinen
kirkko piti kiinni siitä, että ankarana pidetyn juutalaisen lain
noudattaminen oli Jeesuksen seuraamisen välttämätön edellytys. Tällöin
miesten ympärileikkaus ja ankarat ruokasäädökset muodostivat monille liian
korkean kynnyksen uuteen uskoon kääntymiselle. Keisari näki, että Paavalin
näkemysten ympärille muodostunut kirkko sen sijaan käännytti
menestyksekkäästi, koska opetti Kristuksen sovituskuoleman kaikenkattavaa
anteeksiantoa ja suhtautui Mooseksen lakiin vihamielisesti.
Yhteiskunnallisista syistä kääntyvät roomalaiset valitsivat mieluiten
Paavalin kirkon. Ei olekaan sattumaa, että sen edustama suuntaus voitti
Nikeassa.
Tuon kirkolliskokouksen aikaan liikkeellä olevista sadoista (joidenkin
lähteiden mukaan jopa tuhansista) erilaisista evankeliumeista valittiin
halutun oppisuunnan kannalta sopivimmat Uuden Testamentin kaanoniin, josta
noina vuosisatoina kiisteltiin paljon, ja kaikki loput määrättiin
tuhottaviksi. Monien muiden ohella myös laajassa suosiossa olleen Barnabaan
evankeliumin hallussapitäminen kiellettiin kuolemanrangaistuksen uhalla.
Näin hävitettiin kylmäverisesti lähes kaikki tieto historiallisesta
Jeesuksesta. Jäljelle jäi Kristus, ei-historiallinen, ylösnoussut
jumalolento, jonka asema muistutti Rooman keisarien perinteistä arvonimeä
auringonjumala Apollon ilmentymänä maan päällä. Tuon suositun
auringonjumalan syntymäpäivästä, pakanallisesta talvipäivän seisauksen
juhlasta tehtiinkin Kristuksen syntymäpäivä, auringon päivästä (Sun-day)
kristittyjen lepopäivä ja valon rististä heidän symbolinsa. Roomalaisten ei
juuri tarvinnut muuttaa katsomuksiaan. Välimeren alueella suosittujen
uskontojen kolminaisuuksille, kuten Isiksen, Osiriksen ja Horuksen
jumalperheelle annettiin vain uudet nimet ja kasvot. Jeesuksesta tuli
maailman pelastava Poika, manalaan laskeutuja ja hyvä paimen Orfeuksen
paikalle, ikuisen elämän varmistava uhri Mithran kultin tapaan. Kun keisarit
Roomassa vaihtuivat, vanhoihin patsaisiin oli tapana vain vaihtaa uusi pää:
samalla tavalla kristinusko mukautui valtapoliittisiin vaatimuksiin pakanain
uskonnoksi laajentuessaan.
Samassa kirkolliskokouksessa hyväksyttiin siis oppi pyhästä
kolminaisuudesta. Pyhä Henki asetettiin jumaluuden kolmanneksi osapuoleksi,
vaikka perusteita tälle ei kyetty löytämään Raamatusta. Paavalin kirkko
esitti, että Poika on "Jumalasta", mihin Areioksen kannattajat vastasivat
Raamatun mukaan "kaiken olevan Jumalasta". Paavalin kirkko vastasi
"Jeesuksen olevan Isän ikuinen kuva ja Tosi Jumala", mihin Areioksen
kannattajat vastasivat Raamatun sanoin kaikkien ihmisten olevan Jumalan kuva
ja kunnia, ja niin edelleen. Edes allekirjoittaneista piispoista ja
pyhimyksistä kaikki eivät ymmärtäneet Nikeassa käytyä keskustelua (sillä
valtaosa heistä oli oppimattomia miehiä; eräs heistä totesi ratkaisuaan
puolustellen: "Vähäsen mustetta ei pahenna sieluani"). Kyse oli
poliittisesta kompromissista paikalle kokoontuneitten sanavalmiiden ja
pilkallisten kreikkalaisten filosofien ja kaikessa loistossaan läsnäolevan
pakanakeisarin kanssa, jonka pelättiin eväävän suosionsa kristityiltä,
mikäli nämä eivät pääsisi yhteisymmärrykseen.
Nikean kokous tuomitsi harhaoppisiksi unitaristiset, Jumalan ykseyttä
puolustavat näkemykset ja aloitti ankaran vainon niitä kohtaan, jotka
kiistivät kolminaisuusopin. Keisarin sisar Konstantina pysyi monoteismia ja
Jeesuksen ihmisyyttä kannattavan Areioksen (250-336) oppilaana. Myöhemmin
myös Konstantinus antoi areiolaisen piispan kastaa itsensä kristinuskoon ja
monoteismi kohosi valtakunnanuskonnoksi. Sen asema vahvistettiin Antiokian
kirkolliskokouksessa v. 341 ja vielä uudelleen v. 351. Myöhemmin kirkon
kanta jälleen muuttui.
Barnabaan evankeliumista enempää kuin muistakaan evankeliumeista ei voi
löytää todisteita "kolmiyhteiselle Jumalalle". Lukuisat varhaiset kirkkoisät
kuten Iranaeus (130-200), Tertullianus (160-220), Origenes (185-254),
Diodorus, Lucianus (k. 312) ja Areios puolustivat Jumalan ykseyttä ja
Jeesuksen inhimillisyyttä ja vastustivat Poika-sanan käyttämistä tämän
yhteydessä. He korostivat historiallisen Jeesuksen elämäntavan ja opetuksen
seuraamisen tärkeyttä ja lukivat hänen sanojaan kirjaimellisesti, eivät
allegorisesti, kuten Paavalin seuraajat.
Mm.Iranaeus kritisoi Paavalia pakanallisten vaikutteiden ja Platonin
filosofian sekoittamisesta kristinuskoon ja siteerasi kirjoituksissaan
laajasti Barnabaan evankeliumia. Hänen kirjoitustensa ansiosta eräs munkki
nimeltä Isä Marino kiinnostui tästä evankeliumista. Myöhemmin tämä vieraili
ystävänsä paavi Sextuksen (1589-1590) yksityiskirjastossa. Isä Marino ja
paavi aterioivat yhdessä, minkä jälkeen paavi nukahti ja hänen ystävänsä
alkoi katsella ympärilleen salaisessa kirjastossa. Hän löysi italiankielisen
käännöksen Barnabaan evankeliumista. Hänen hihassaan tuo kirja poistui
Vatikaanista ja kulki sen jälkeen monien käsien kautta Amsterdamiin, "jonkun
kuuluisan ja vaikutusvaltaisen henkilön" haltuun, jonka "kuultiin suuresti
arvostavan tätä teosta". Hänen kuoltuaan kirja joutui J.E. Cramerin,
Preussin kuninkaan neuvonantajan haltuun. Tämä lahjoitti sen vuonna 1713
Savoijin prinssi Eugenelle, joka tunnettiin kirjojen ystävänä ja
keräilijänä. Vuonna 1738 käsikirjoitus liitettiin prinssin koko
kirjakokoelman kanssa Wienin Hovikirjastoon, missä se on vieläkin.
Alkukirkon tuntija John Toland tunsi tämän käsikirjoituksen ja mainitsee
siitä kuolemansa jälkeen 1747 julkaistussa sekalaisten kirjoitusten
kokoelmassa: "Se on tarkalleen muiden raamatunkirjoitusten tyyliä. Jeesuksen
tarina on monissa yhteyksissä kerrottu kovin eri tavalla kuin ilmoitetuissa
evankeliumeissa, mutta täydellisemmin ..(--) Joku saattaisi suosia sitä;
sillä kaikki asiat tunnetaan parhaiten heti niiden tapahduttua, ja kaikki
vähenee, mitä kauemmas alkuperäisestä liikutaan." Tolandin Barnabaan
evankeliumin italiankieliselle käsikirjoitukselle suoma huomio pelasti sen
tuhotuksi joutumiselta. Evankeliumin espanjankielinen käännös, joka
lahjoitettiin erään collegen kirjastoon Englantiin noihin samoihin aikoihin,
katosi salaperäisesti. Barnabaan evankeliumi mainitaan Coteleriuksen Ranskan
kuninkaan kirjastosta laatimassa kirjaluettelossa vuodelta 1789 sekä
oxfordilaisen Bodleian-kirjaston Baroccian-kokoelman 206.
käsikirjoituksessa. Se mainitaan myös monissa kiellettyjen kirjojen
luetteloissa: paavi Damasus (304-384) julisti sen lukemisen kielletyksi,
niin myös lännen kirkkojen kokous vuonna 382, sekä paavit Innocentius v.465
ja Hormisdas (514-523). Kaikki päätökset on kirjattu B. de Montfauconin
(1655-1741) laatimaan kreikkalaisten käsikirjoitusten luetteloon kansleri
Sequierin kirjastossa. Barnabaan evankeliumi esiintyy myös Nikeforuksen
"Stikometriassa" sekä "60 kirjan" luettelossa seuraavasti:
Sarjanumero 17. Apostolien matkat ja opetukset.
Sarjanumero 18. Barnabaan kirje.
Sarjanumero 24. Barnabaan evankeliumi.
Tämä kuuluisa lista tunnettiin myös "Luettelona", jonka teoksia kristittyjä
varoitettiin lukemasta ikuisen rangaistuksen uhalla.
Paavi Damasuksen tiedetään kuitenkin tallettaneen kopion Barnabaan
evankeliumista omaan yksityiseen kirjastoonsa v. 383.
Kirkkoisä Iranaeuksen kirjoitukset todistavat Barnabaan evankeliumin olleen
hyvin tunnettu ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla Jeesuksen syntymän
jälkeen. Alexandrian kirkot hyväksyivät sen kanoniseksi evankeliumiksi
vuoteen 325 saakka. Clement Alexandrialainen viittaa "apostoli Barnabakseen"
usein kirjoituksissaan.
Vuonna 478 löydettiin Barnabaan hauta. Hänen rinnaltaan löydettiin
omakätinen versio hänen evankeliumistaan. (Acta Sanctorum, Boland Junii,
Tome II, sivut 422-450; julkaistu Antwerpenissä 1698.) Katolinen kirkko on
julistanut Barnabaan haudasta löytyneen kirjan olleen Matteuksen
evankeliumi, mutta teosta ei ole asetettu nähtäväksi. Vatikaanin
neljäkymmentä kilometriä pitkät kirjarivistöt vaikenevat edelleen.
Kaniikki Lonsdale Ragg ja hänen vaimonsa Laura käänsivät englannin kielelle
Wienin Hovikirjastossa sijaitsevan italiankielisen käsikirjoituksen ja
Oxfordin yliopisto painoi ja julkaisi sen vuonna 1907. Koko
englanninkielinen painos katosi markkinoilta äkillisesti ja salaperäisesti.
Vain kahden kopion tiedetään säilyneen, toisen British Museumissa ja toisen
Kongressin kirjastossa Washingtonissa. Englanninkielinen laitos on painettu
uudelleen Kongressin kirjastosta hankitun mikrofilmin avulla Pakistanissa.
Kirkon auktoriteettiin ei siis aina voi luottaa. On luonnollista olettaa sen
puolustavan omaa arvovaltaansa ja uskottavuuttaan ja sen työntekijöiden
varjelevan ammattejaan. Ihmisillä on psykologinen taipumus hakea vahvistusta
sille, mihin jo uskovat, sekä torjua tieto, joka horjuttaa heidän
maailmankuvaansa ja asioita, joita he pitävät hyvinä. Mutta kuten Jeesus
Barnabaan evankeliumissa sanoo, valhetta ei saa opettaa eikä suojella
millään verukkeella.
Jokaisen velvollisuus on myös tietää, miksi uskoo, niinkuin uskoo. Tänä
informaatiotulvan aikakautena monet laskevat turhautuneina arvostelukykynsä
aseen ja toteavat, että totuuksia on liian monia ja kaikilla omat
kannattajansa. Miten ihminen siis voisi valita jonkin "ainoan oikean"; onhan
valistuneempaa surffata suvaitsevaisesti ja käyttää kaikesta sitä, mikä
kulloinkin tuntuu sopivimmalta. Ne, jotka luopuvat totuuden etsimisestä ja
tekevät "suvaitsevaisuudesta" uskontonsa, unohtavat, että jos kaikki
toimisivat samoin, ei enää olisi mitään, mistä ammentaa, vaan kaikkialla
vallitsisi niin nopealiikkeinen satunnaisuus, ettei siitä voisi sanoa
mitään.
Aidosti älykästä uskonnollista keskustelua ei nykyään juuri kuulla
julkisuudessa. Tilanne ruokkii itseään: uskonnollisen keskustelun puute saa
ihmiset uskomaan, ettei asia kiinnosta ketään eikä siksi voi olla tärkeä ja
todellinen. Politiikan statuksen romahtaminen on toinen esimerkki siitä,
miten vastenmielisyys jotain luottamuksensa menettänyttä kohtaan on yhtäkkiä
tullut yhteiskunnallisesti hyväksyttäväksi ja jopa trendikkääksi, vaikka
yhteisten asioitten ajamatta jättämisestä kärsivätkin kaikki. Infantiili
mielihyvähakuisuus käy kohtalokkaaksi, jos pääsee kategorisen imperatiivin
asemaan. Länsimainen ihminen tahtoo sekä säilyttää kakun että syödä sen; hän
säilyttää ohuen yhteyden uskontoon, koska pelkää kieltää sen suoman
perimmäisen turvan, ja samanaikaisesti vaatii vapautta toteuttaa sekulaaria
ideologiaa, joka on täydellisessä ristiriidassa uskonnollisen ajattelun
kanssa. Sekularismi nimittäin kiistää kaiken metafyysisen olemassaolon ja
kieltää uskonnollisen auktoriteetin, eli viime kädessä Jumalan hyvän ja
pahan määrittelijänä ja moraalisääntöjen asettajana, sekä sen, että elämällä
olisi jokin muu tarkoitus kuin viettää muutama onnellinen hetki maan
pinnalla tai avaruudessa.
Yleisistä kirjastoista voi toki löytää teologien kirjoittamia teoksia
kristinuskon historiasta, Raamatun kirjoista ja apostoleista, mutta
kriittinen tutkimus on yleensä voimakkaasti paitsiossa, ja monet oppineetkin
teologit hyökkäävät sitä vastaan loogisesti kestämättömin argumentein.
Suomalaisilla - eikä vain heillä - on usein valitettavan naiiveja käsityksiä
uskontonsa perusteista, sen kirjoitusten luonteesta ja alkuperästä ja itse
opin muotoutumisesta. Auktoriteettiusko, älyllinen laiskuus ja
välinpitämättömyys, lohdun ja terapian tarve ja materialistinen omahyväisyys
viimeistelevät monien uskonnollisen identiteetin. Jumala ja Jeesus kelpaavat
työvoiman uusintajina kapitalismin palvelukseen. Tilanne on nähdäkseni
totuudesta eksyneen oppirakennelman väistämätön väsyminen omaan
sisällöttömyyteensä, sanomansa ristiriitaisuuteen ja puutteellisuuteen: se
ei pysty kilpailemaan sekuläärin ajattelutavan kanssa vaan antaa myöten,
kunnes ei enää kannattele ketään. Jeesus muistuttaa, että uskonnollista ei
voi yhdistää maalliseen, "ei palvella kahta herraa". Tämä ei merkitse
ajattelutavan kapeutta ja ahdasmielisyyttä, vaan vilpittömyyttä ja
johdonmukaisuutta. Ymmärtäminen on eri asia kuin minkä tahansa kevytmielinen
hyväksyminen, ja suvaitsevaisuus toisen ihmisoikeuksien kunnioittamista
pikemmin kuin siitä tinkimistä, mihin itse uskoo.
En tahdo salata omaa uskoani, joka on islam. Päädyin siihen pitkällisen
tutkimustyön seurauksena, vakuututtuani islamin tien olevan oikea. Islam ei
tee käännytystyötä tunteisiin vetoamalla eikä houkuttelevin lupauksin; se ei
kerää ihmisten rahoja eikä järjestäydy instituutioiksi. Muslimit haluavat
kertoa islamista tietoa jakamalla. Barnabaan evankeliumin suomentaminen on
minun tapani kertoa; sen maailmankuva on nimittäin yhdenpitävä islamin
opetusten kanssa. Islaminkin mukaan Jeesus oli Jumalan Israelin kansalle
lähettämä kunnioitettu profeetta, joka saarnasi kaikkien profeettojen
sanomaa yhden ja ainoan Jumalan tahdosta. Totuudesta kiinnostuneen ei
pitäisi jättää sitä lukematta.
Käännöstyössä olen pyrkinyt sanatarkkuuteen, mutta jättänyt pois muutamia
usein toistuvia ja- ja sitten- ilmaisuja. Englanninkielisessä tekstissä
Jumala kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella, mitä käytäntöä en halunnut
noudattaa. Valitettavasti en itse ole pystynyt tarkistamaan alla
esittämiäni, melko vanhoja, mutta tuskin vähäisiä lähteitä johdantooni. Ne
ovat peräisin Muhammad Ata ur-Rahimin teoksesta "Jesus, A Prophet of Islam",
jota olen käyttänyt tämän luvun pääasiallisena lähteenä. Jään kiinnostuneena
odottamaan teologien oppineita kannanottoja. On toki mahdollista, ettei
Barnabaan evankeliumista ole jäljellä juuri mitään todistusaineistoa; tämä
osoittaisi vain tosiksi Jeesuksen sanat siitä, miten maailma aina vainoaa
todellisia profeettoja ja vääristelee heidän sanomansa. Tutkikaamme hänen
opetuksiaan sydämissämme ja ottakaamme senkin todistus huomioon.
Suomentaja
Lähteet
Ata ur-Rahim, Muhammad, Jesus, a Prophet of Islam. Begum Aisha Bawany Waqf,
Karachi, Pakistan.
Allen, P.S., Erasmi Epistolai, 1334 ed.,V
Carmichael, Joel, The Death of Jesus, 1962.
Firth, J.B., Constantine the Great, 1890.
Frend, W.H.C., The Donatist Church.
Goodspeed, E. J., The Apostolic Fathers
Gwatkin, Prof., Arius.
Harnack, Adolf, Outline of the History of Dogma, 1900.
Harnack, Adolf, What is Christianity? 1901.